Mielen maanalaisessa

Helmikuu 2007

Lapsuudenystäväni oli saanut esikoisen. Terveen poikalapsen, joka jo elämänsä alkutaipaleella muistutti isäänsä hyvin paljon.

Sovin ystäväni kanssa tulevani onnittelemaan häntä töiden jälkeen. Hieman vaihtelua työpäivän jälkeiselle tekemiselle. Olin jo kyllästynyt miltei jokailtaiseen tapaani luuhata metsiköissä tai puistikoissa. Suoraan sanottuna, harrastukseni oli alkanut tuntumaan sairaalta ja epänormaalilta.

Ilta sujui mukavissa merkeissä kuulumisia vaihdellen sekä uutta elämää ihastellen. Keskustelu sujui niin luontevasti, että meinasin jopa möläyttää tällaisen olevan mukavaa vaihtelua jokailtaiselle yksinjuomiselleni ja metsässä kököttämiselle. Jouduin muutenkin keskittymään tarkasti lause- ja sanavalintoihini. Ei niinkään, että pitäisin ystävääni epäluotettavana. Parempi kuitenkin huolehtia, että ei kerro kenellekään liikaa omista ajatuksistaan, sillä pahimmillaan niitä voidaan käyttää minua vastaan. En tiedä miten, mutta kuitenkin.

3193. Se oli metrovaunun numero, johon nousin Vuosaaressa lähdettyäni kaverini luota. 3 * (1^9) = 3. Siitä numerosarjasta pystyi tekemään loogisen laskutoimituksen. Minun ei siis tarvinnut etsiä ympäristöstä uutta numerosarjaa.

Matkustan harvemmin metrolla, mutta joka kerta olen aistivani hieman varauksellisen tunnelman. Etenkin näin ilta-aikaan ihmiset tuntuvat ikään kuin odottavan seuraavalta asemalta nousevaa remusakkia, joka vahvistaisi sitä käsitystä, että metrossa on turvatonta. Itse en kokenut metrolla liikkumista turvattomana. Ja olihan minulla kaiken varalta kättä pidempää mukana.

Metro oli täynnä matkustajia. Ruuhkamaista tungosta ei ollut, mutta itse tarkistin välillä sivusilmällä, josko väliköissä seisoisi vanhuksia, joille voisin luovuttaa paikkani. Minulla oli tietynlainen pakkomielle tarjota apua tai tehdä pieniä arkipäivän palveluksia muille ihmisille.

Istuin samassa välikössä hieman hilpeämmän porukan kanssa, kaiketi työkavereita. He olivat menossa johonkin pitsaravintolaan jatkamaan iltaansa. Muiden keskustelua on usein mukava seurata, vaikka itsellä ei asiasta olisi tarkempaa tietoa. Keskitynkin seuraamaan lähinnä ilmeitä ja äänenpainoja, eli ihmisten reaktioita varsinaisen asian sijaan.

Seurue jäi pois Siilitien pysäkillä jättäen minut yksin ajatusteni ja haaveideni kanssa. Vaikka elettiin kylmintä talvea, niin tälle päivälle sattuneen nollakelin myötä ikkuna oli pisarainen. Aivan kuin syksyisin.

Tuijotin ikkunaa, en ikkunasta ulos vaan ikkunan pinnalla olevia pisaroita. Kuinka ne liittyivät toisiinsa ja jakautuivat. Muistelin kuinka seurasin tällaista pisaroiden kaunista tanssia monina lapsuuteni syysiltoina istuen keittiön pöydällä kaakaomuki kädessäni.

Sitten katselin ohivilisteleviä maisemia: taloja, metsiköitä, ojanpenkereitä. Onkohan tuonne jonnekin kätketty ruumiita, mietin itsekseni. Asuukohan tuossa talossa ihminen, joka on joskus tappanut? Uskookohan tuo koirankävelyttäjä Jumalaan?

Ajatukseni pomppivat ristiinrastiin, kunnes havahduin asemakuulutuksen myötä takaisin nykyhetkeen. Metrovaunussa oli edelleen paljon porukkaa, osa ihmisistä seisoi oviväliköissä. Minä istuin vuorostani aivan yksin, kukaan ei ollut tullut istumaan edellisen seurueen poistuttua. Ehkä nuo kaikki välikössä seisovat ihmiset olivatkin jäämässä seuraavalla pysäkillä pois.

Mutta ei, ovet menivät kiinni useimpien ihmisten jäämättä pois ja metro jatkoi tasaista kulkuaan.

Tarkistin peilikuvani ikkunasta. Ei, en ollut epäsiistin näköinen. Ja vaikka olimmekin nostaneet kaverini kanssa parit maljat esikoispojan kunniaksi, niin en mielestäni haissut viinalle mitenkään luotaantyöntävästi. Siitä huolimatta kukaan ei tullut istumaan samaan välikköön kanssani.

"Älä välitä".

ZZONNNGGG. Aivan kuin olisin saanut valtavan sähköiskun, joka samalla olisi heittänyt sisuskaluni uuteen järjestykseen. Mittava pahanolon tunne puristi rintakehääni, tuntui kuin ihoni olisin hikoillut litrakaupalla kehoni sisäpuolelle.

Minun oli täytynyt ajatella ääneen. Minun oli täytynyt puhua itsekseni. Aivan kuin ne kaikkien karttamat kylähullut, jotka kulkevat eestaas kirkolta saatuihin avustusvaatteisiin sonnustautuneina.

Tahatonta ääneen ajattelemista oli sattunut minulle joskus ennenkin, tosin harmittomissa yhteyksissä. Mutta jos nyt olin ajatellut ääneen noita hirveitä asioita niin veneeni oli lipunut täysin tuntemattomille vesille.

"Kysy tuolta naiselta".

Totta, minähän voisin kysyä tuolta viereiseltä naiselta, että olinko puhunut epähuomiossa ääneen.

"Anteeksi, mutta satuinko puhumaan äsken yksikseni?", kysyin naapurivälikössä istuvalta keski-ikäiseltä naiselta. Nainen tuijotti eteenpäin, vilkaisi nopeasti minua, tuijotti jälleen eteenpäin puistellen heikosti päätään.

"En puhunut?", kysyin varmistaakseni asiaa. Nainen katsoi jälleen minua, nyt hieman säälien. Kuin äiti, joka valehtelee lapselleen vain lohduttaakseen ja rohkaistakseen häntä.

"Et", hän pihahti täysin suutaan liikuttamatta. Tämän jälkeen hän jatkoi eteenpäin tuijottamista. Aivan kuin kone, joka ei enää ole käytettävissä. Hän ei enää halunnut olla käytettävissä.

Jäin seuraavalla pysäkillä pois. En katsonut muita ihmisiä. En edes katsonut, millä pysäkillä jäin pois. En kuitenkaan sillä pysäkillä, jolla minun alunperin oli tarkoitus jäädä.

Kenelle kellot soivat? (osa 2/2)

Tammikuu 2007 (jatkoa edelliseen)

Ilta alkoi olemaan jo pitkällä. En käytä kelloa, ajankulu oli helppo tajuta muutenkin. Töistä palaavat ohikulkijat olivat vaihtuneet koiranulkoiluttajiin ja viimeinen oluenikin oli kylmennyt talven pikkupakkasella miltei juomakelvottoman kylmäksi. Vaikka rakastinkin kylmää ja raikasta ulkoilmaa niin pidin oluesta ainoastaan lämpimänä.

Pitkin päivää jatkunut, hiljainen lumentulo oli lakannut ja taivaankappaleiden seurana ajelehti pari pilvenhattaraa.

Paikka, jonka olin tänään valinnut perustui kuusipuiden tarjoamaan suojaan. Talvisin oli vaikea löytää paikkaa, josta minua ei huomattaisi. Jos maa oli valkeana tai pilvinen taivas heijasti kaupungin valot takaisin niin moni myöhäissyksyllä suosimistani paikoista olivat käyttökelvottomia.

En vain voinut olla analysoimatta aamuista ideaani. En missään pitänyt kiehtovana makaaberia tavoitetta tai sen tuomaa vallan tunnetta. Ei - minua kiehtoi kaikki muu idean ympärillä. Kuin urheilukalastaja. Saalis itsessään ei merkitsisi mitään, ainoastaan se suunnitelmallisuus ja ennakkojärjestelyt, joilla päästään onnistuneeseen lopputulokseen.

Maisema hiljentyi viimeisen oluen huventuessa tasaisin kulauksin. Päihtymykseni oli verrattain mietoa, antaen lähinnä sisäisen lämmöntunteen ja nostaen pintaan hilpeän itsevarmuuden.

Hyvästä olosta huolimatta olin koko ajan varuillani. Olin aina varuillani, sillä metsän muutokset - pienet rasahdukset, puiden liikehdintä, rusakon kirmaaminen puiden lomitse - ovat omiaan luomaan pientä levottomuutta.

Olin monesti törmännyt, etenkin kesäaikaan, metsässä myös muihin ihmisiin. Liikkeellä oli usein koirankävelyttäjää, seikkailevia lapsukaisia ja muita luonnosta nauttivia. Mutta lisäksi sitä törmäsi juopporemmeihin... niin alkutaipaaleella olevia siloposkia kuin jo ehtoopuolella olevia korvikealkoholin suurkuluttajia. Ja narkomaaneja; ei mitään kukkaa polttelevia rastafareja vaan luurankoa muistuttavia hihanistejä. Kaikki tämä oli opettanut minua olemaan varuillani. Aina.

Nyt siihen olikin aihetta. Pienen arvioinnin myötä huomasin hieman kookkaamman koiran kanssa liikkeellä olevan isännän. Juuri sellaisen mieshahmon, joka työpaikan kahvipöydässä lehteä lukiessaan ilmoittaa potkivansa raiskaajista ja muista hiippareista paskat ulos, jos sellainen sattuu joskus kohdalle.

Luulin sen olevan kaikille selvää. Nimittäin sen, että muiden asioihin ei kannata puuttua ellei kyseessä ole jonkin asteen haitanteko. Oli siellä metsässä sitten lenkkeilijä, maastokätkölle tullut trokari, äärimmäistä tekoa suunnitteleva mielipuoli tai itseään piikittelevä piripää, niin asiaan ei kannata puuttua. Asiaan ei kannata koskaan puuttua.

Olin ajautunut edelliskesänä pattitilanteeseen parin minulle tuntemattoman mustalaisnuoren kanssa. Se perinteinen tarina, tupakkaa ja kännykkää olivat vailla. Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen, päädyimme ratkaisemaan tilanteen hieman fyysisemmällä tavalla. Toinen mustalaisista nimittäin keksi antaa minulle litsarin, ikään kuin tehostaakseen vaatimusta. No, minun "litsarini" ei enää ollut aivan yhtä hellävarainen. Alivoimalla valitsin kuitenkin hyvin perille menneen litsarini jälkeen nopean takavasemman. Perääni huudettiin painokelvottomat tappouhkaukset, joiden myötä en kyseisessä kaupunginosassa ole sen jälkeen vieraillut.

En kuitenkaan halunnut toiste olla aivan totaalisessa miesalivoimassa, joten hankin samanan kesänä itselleni perhosveitsen. "Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", on joku viisas lausunut. Siitä huolimatta kannoin tätä terää mukanani.

Mutta tässä tilanteessa korostui ennakkosuunnittelun tärkeys. Tiesin nimittäin täsmälleen, minne kadota nopeasti ja huomaamattomasti. Jos tällä isännällä on sankarinomainen tarve taistella hyvän puolesta pahaa vastaan ja hän erehtyisi laskemaan koiransa perääni, niin silloin olisi tiedossa kennel-reissu. Tätä en kuitenkaan missään nimessä toivonut.

On paljon mukavampia harrastuksia kuin lumisessa metsässä juokseminen. Jostain syystä isäntä ei tuntunut ajattelevan samoin, sillä hän todella ampaisi puolijuoksua perääni.

Näkökenttäni täyttyi säkenöivistä tähdistä ja korvani kuulivat ainoastaan voimakkaat sydämenlyöntini. Minulla oli etu tässä pikajuoksussa, se oli varmaa. Mutta niin kuin painajaisunissa, pelkäsin jatkuvasti kompastuvani kantoon tai törröttävään oksaan.

Piilouduin muutaman tiheän kuusentaimen taakse, pyöräytin veitsen auki.. thonk-thonk-thonk.. yritin vain kuunnella raivokkaiden sydämenlyöntieni takaa, missä isäntä liikkui. Metsän äänet, perässäni juokseva hahmo ja se kaikki. Se kaikki oli kadonnut.

Thonk-thonk-thonk, sydämeni jatkoi äärimmäistä työskentelyään täysin tietämättömänä, mitä tuleman pitää. Hyökkääkö isäntä yllättäen jostain? Puhuuko hän paraikaa jossain virkavallan kanssa puhelimitse selittäen äskeisiä tapahtumia?

Minä en tiennyt, mitä tuleman pitää.

Jatkoin juoksujalkaa pois metsästä. Pois koko tilanteesta. Kenkäni olivat täynnä metsän koskemattomien hankien lunta, jalkani olivat hapoilla. Suussani maistui yhdistelmä ylösnoussutta olutta ja vatsahappoa.

Olin tänään tulossa normaalisti töistä kotiin. Mutta nyt seisoin viisi tuntia myöhemmin päihtyneenä kotioveni edessä. Olin tulossa kotiin pilkkoakseni keittiöveitsellä perunat makkarakeittoa varten. Mutta olinkin päätynyt piileskelemään metsässä perhosveitse kourassani.

Miten helvetissä olin päätynyt tähän?

Kenelle kellot soivat? (osa 1/2)

Tammikuu 2007

Se oli päivittäinen nautinto. Työpäivät päättävä kohokohta, viikonloppujen hiljainen hengähdystauko. Sille oli aikansa ja paikkansa. Niin kuin tänäänkin.

Muiden viettäessä tipatonta tammikuuta olin jo useaan otteeseen ehtinyt miettimään, milloin viimeksi olin viettänyt vuorokauden ilman alkoholia. Kokonainen vuorokausi, kaikki 24 tuntia ilman olutta, viiniä, viskiä tai jotain muuta tuota perusteettomasti laillistettua päihdettä. Mahdotontahan se oli muistaa. Tällaiselle asialle minulla ei ollut muistikirjaa. Ja jos olisi ollut, niin se olisi tunnetun rallatuksen mukaisesti ollut jo pitkään sivuton.

Olutta, tupakkaa ja hiljaisuutta. Siitä oli tullut vastustamaton yhdistelmä - huume, jonka koukuttavuutta on mahdotonta arvioida. Etenkin se hiljaisuus.

Helsinki on täynnä hiljaisia paikkoja. Valitettavasti monelta kaupunkilaiselta jää nämä paikat täysin huomioitta. Ei mikään ihme, sillä pyhien peltilehmien päällä ratsastavat urbaanit uraohjukset ja kiireiset perheenäidit eivät varmasti liikennevaloilta ja opaskylteiltä huomaa sitä hiljaista kauneutta, mikä heitä ympäröi. Ja hyvä niin: tuo kauneus oli minun yksityisomaisuutta.

Joka päivä töiden jälkeen kävin ostamassa muutaman oluen mukaani. Niin kuin tänäänkin. Sen jälkeen suuntasin lähistölle yleensä ennalta löytämälleni, hiljaiselle ja suojaisalle paikalle. Paikalle, jossa silmät sulkiessaan pystyi tuntemaan pienten lumihiutaleiden leijailun poskipäille sekä kuulemaan etäisen liikenteen vaimeat äänet samalla nauttien siitä päinvastaisesta tunteesta, minkä vielä vartti sitten pystyi aistimaan istuessaan yrmeiden kotimatkalaisten kanssa ruuhkaisessa kulkuneuvossa.

Paikan valitsemissa ei tärkeintä kuitenkaan ollut nuo edellämainitut tuntemukset, vaan kahden tekijän oli aina toteuduttava:

ensinnäkin paikalta piti olla näköyhteys kadulle tai polulle, jossa ihmiset kävelivät autuaan tietämättöminä siitä, että heitä seurataan. Ja toiseksi, paikalta piti olla mahdollisuus paeta nopeasti ja huomaamattomasti. Tämä oli asia, jonka varmistin yleensä etukäteen.

Tämä päivä oli kuitenkin poikkeuksellinen. Kaiken näennäisen normaliutensa lomassa olin saanut aamulla kyhjöttäessäni krapulaisena tupakilla työpaikkani lastauslaiturilla kieron idean. Takana oli kuukausi unettomuutta ja emotionaalista tyhjyyttä, mutta siinä istuessani kaikki tuntui kirkastuvan ideani myötä:

miltä tuntuisi tappaa ihminen?

Olin ruokkinut mieltäni idealla koko päivän, pyöritellyt ajatusta, tarkastellut sitä mielestäni joka kantilta. Piehtaroin sen idean kanssa koko työpäivän niin hartaasti, että ideasta oli tullut fantasia. Ja siinä istuessani kannon nokalla, juodessani olutta ja polttaessani tupakkaa alkoi tuntumaan, että fantasia oli muuttunut jo pakkomielteeksi. Se kaikki kävi pääni sisällä niin kevyesti, että välillä ajatukseni kääntyivät jopa päälaelleen: miksi en tappaisi ihmistä?

F60.2

Psykopaatti. Psyko. Mielipuoli. Sosiopaatti. APD. F60.2.

Ei-niin-rakkaalla lapsella on monta nimeä.

"Psykopaatti tunnistaa psykopaatin". Lause, jonka sisäistämisessä minulta ehti vierähtää puolet elämästäni. Asia, jonka hyväksymisessä minulta on kulunut toinen puoli.

Kuinka voisin hyväksyä itseni sellaisena, jollaista on hyljeksitty kautta aikain, koko yhteiskunnan voimin? Hyljeksitty ja pelätty.

Ymmärsin nopeasti, että hyväksyntää voin hakea lääkäriltä. Pieniä, helposti nieltäviä pillereitä ja elämän järjesteleminen mahdollisimman vähän stimuloivaksi. Katsoisin lääketokkuraisena televisioita syöden einesruokaa antaen muiden hoitaa ajattelemisen puolestani... ja paskat.

Ei. Minä en kasvanut hakeakseni hyväksyntää. Sen olen kuitenkin vuosien varrella oppinut kuinka kimuranttia normaalin kaduntallaajan on käsittää, mitä minun kaltaisen ihmisen, minun kaltaisen psykopaatin päässä oikeastaan liikkuu.

Hyväksyntää, hyljeksimistä, nautintoa ja pelkoa. Arkipäivän tunteita.. tai pikemminkin tunteiksi rinnastettavia reaktioita, joita olen vuosien varrella oppinut teeskentelemään.

Minun olisi helppoa olla seuraus. Heittäytyä nuoralta hyvinvointiyhteiskuntamme turvaverkon varmaan syleilyyn uskotellen itselleni olevani jonkin seurausta; tsernobylin laskeuman, tukalien lamavuosien, huonon lapsuusajan tai jonkin muun ulkopuolisen, epäonnekkaan tapahtuman seurausta. Mutta ei - en halua olla seuraus. Haluan olla syy.