Kenelle kellot soivat? (osa 2/2)

Tammikuu 2007 (jatkoa edelliseen)

Ilta alkoi olemaan jo pitkällä. En käytä kelloa, ajankulu oli helppo tajuta muutenkin. Töistä palaavat ohikulkijat olivat vaihtuneet koiranulkoiluttajiin ja viimeinen oluenikin oli kylmennyt talven pikkupakkasella miltei juomakelvottoman kylmäksi. Vaikka rakastinkin kylmää ja raikasta ulkoilmaa niin pidin oluesta ainoastaan lämpimänä.

Pitkin päivää jatkunut, hiljainen lumentulo oli lakannut ja taivaankappaleiden seurana ajelehti pari pilvenhattaraa.

Paikka, jonka olin tänään valinnut perustui kuusipuiden tarjoamaan suojaan. Talvisin oli vaikea löytää paikkaa, josta minua ei huomattaisi. Jos maa oli valkeana tai pilvinen taivas heijasti kaupungin valot takaisin niin moni myöhäissyksyllä suosimistani paikoista olivat käyttökelvottomia.

En vain voinut olla analysoimatta aamuista ideaani. En missään pitänyt kiehtovana makaaberia tavoitetta tai sen tuomaa vallan tunnetta. Ei - minua kiehtoi kaikki muu idean ympärillä. Kuin urheilukalastaja. Saalis itsessään ei merkitsisi mitään, ainoastaan se suunnitelmallisuus ja ennakkojärjestelyt, joilla päästään onnistuneeseen lopputulokseen.

Maisema hiljentyi viimeisen oluen huventuessa tasaisin kulauksin. Päihtymykseni oli verrattain mietoa, antaen lähinnä sisäisen lämmöntunteen ja nostaen pintaan hilpeän itsevarmuuden.

Hyvästä olosta huolimatta olin koko ajan varuillani. Olin aina varuillani, sillä metsän muutokset - pienet rasahdukset, puiden liikehdintä, rusakon kirmaaminen puiden lomitse - ovat omiaan luomaan pientä levottomuutta.

Olin monesti törmännyt, etenkin kesäaikaan, metsässä myös muihin ihmisiin. Liikkeellä oli usein koirankävelyttäjää, seikkailevia lapsukaisia ja muita luonnosta nauttivia. Mutta lisäksi sitä törmäsi juopporemmeihin... niin alkutaipaaleella olevia siloposkia kuin jo ehtoopuolella olevia korvikealkoholin suurkuluttajia. Ja narkomaaneja; ei mitään kukkaa polttelevia rastafareja vaan luurankoa muistuttavia hihanistejä. Kaikki tämä oli opettanut minua olemaan varuillani. Aina.

Nyt siihen olikin aihetta. Pienen arvioinnin myötä huomasin hieman kookkaamman koiran kanssa liikkeellä olevan isännän. Juuri sellaisen mieshahmon, joka työpaikan kahvipöydässä lehteä lukiessaan ilmoittaa potkivansa raiskaajista ja muista hiippareista paskat ulos, jos sellainen sattuu joskus kohdalle.

Luulin sen olevan kaikille selvää. Nimittäin sen, että muiden asioihin ei kannata puuttua ellei kyseessä ole jonkin asteen haitanteko. Oli siellä metsässä sitten lenkkeilijä, maastokätkölle tullut trokari, äärimmäistä tekoa suunnitteleva mielipuoli tai itseään piikittelevä piripää, niin asiaan ei kannata puuttua. Asiaan ei kannata koskaan puuttua.

Olin ajautunut edelliskesänä pattitilanteeseen parin minulle tuntemattoman mustalaisnuoren kanssa. Se perinteinen tarina, tupakkaa ja kännykkää olivat vailla. Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen, päädyimme ratkaisemaan tilanteen hieman fyysisemmällä tavalla. Toinen mustalaisista nimittäin keksi antaa minulle litsarin, ikään kuin tehostaakseen vaatimusta. No, minun "litsarini" ei enää ollut aivan yhtä hellävarainen. Alivoimalla valitsin kuitenkin hyvin perille menneen litsarini jälkeen nopean takavasemman. Perääni huudettiin painokelvottomat tappouhkaukset, joiden myötä en kyseisessä kaupunginosassa ole sen jälkeen vieraillut.

En kuitenkaan halunnut toiste olla aivan totaalisessa miesalivoimassa, joten hankin samanan kesänä itselleni perhosveitsen. "Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", on joku viisas lausunut. Siitä huolimatta kannoin tätä terää mukanani.

Mutta tässä tilanteessa korostui ennakkosuunnittelun tärkeys. Tiesin nimittäin täsmälleen, minne kadota nopeasti ja huomaamattomasti. Jos tällä isännällä on sankarinomainen tarve taistella hyvän puolesta pahaa vastaan ja hän erehtyisi laskemaan koiransa perääni, niin silloin olisi tiedossa kennel-reissu. Tätä en kuitenkaan missään nimessä toivonut.

On paljon mukavampia harrastuksia kuin lumisessa metsässä juokseminen. Jostain syystä isäntä ei tuntunut ajattelevan samoin, sillä hän todella ampaisi puolijuoksua perääni.

Näkökenttäni täyttyi säkenöivistä tähdistä ja korvani kuulivat ainoastaan voimakkaat sydämenlyöntini. Minulla oli etu tässä pikajuoksussa, se oli varmaa. Mutta niin kuin painajaisunissa, pelkäsin jatkuvasti kompastuvani kantoon tai törröttävään oksaan.

Piilouduin muutaman tiheän kuusentaimen taakse, pyöräytin veitsen auki.. thonk-thonk-thonk.. yritin vain kuunnella raivokkaiden sydämenlyöntieni takaa, missä isäntä liikkui. Metsän äänet, perässäni juokseva hahmo ja se kaikki. Se kaikki oli kadonnut.

Thonk-thonk-thonk, sydämeni jatkoi äärimmäistä työskentelyään täysin tietämättömänä, mitä tuleman pitää. Hyökkääkö isäntä yllättäen jostain? Puhuuko hän paraikaa jossain virkavallan kanssa puhelimitse selittäen äskeisiä tapahtumia?

Minä en tiennyt, mitä tuleman pitää.

Jatkoin juoksujalkaa pois metsästä. Pois koko tilanteesta. Kenkäni olivat täynnä metsän koskemattomien hankien lunta, jalkani olivat hapoilla. Suussani maistui yhdistelmä ylösnoussutta olutta ja vatsahappoa.

Olin tänään tulossa normaalisti töistä kotiin. Mutta nyt seisoin viisi tuntia myöhemmin päihtyneenä kotioveni edessä. Olin tulossa kotiin pilkkoakseni keittiöveitsellä perunat makkarakeittoa varten. Mutta olinkin päätynyt piileskelemään metsässä perhosveitse kourassani.

Miten helvetissä olin päätynyt tähän?