Kenelle kellot soivat? (osa 1/2)

Tammikuu 2007

Se oli päivittäinen nautinto. Työpäivät päättävä kohokohta, viikonloppujen hiljainen hengähdystauko. Sille oli aikansa ja paikkansa. Niin kuin tänäänkin.

Muiden viettäessä tipatonta tammikuuta olin jo useaan otteeseen ehtinyt miettimään, milloin viimeksi olin viettänyt vuorokauden ilman alkoholia. Kokonainen vuorokausi, kaikki 24 tuntia ilman olutta, viiniä, viskiä tai jotain muuta tuota perusteettomasti laillistettua päihdettä. Mahdotontahan se oli muistaa. Tällaiselle asialle minulla ei ollut muistikirjaa. Ja jos olisi ollut, niin se olisi tunnetun rallatuksen mukaisesti ollut jo pitkään sivuton.

Olutta, tupakkaa ja hiljaisuutta. Siitä oli tullut vastustamaton yhdistelmä - huume, jonka koukuttavuutta on mahdotonta arvioida. Etenkin se hiljaisuus.

Helsinki on täynnä hiljaisia paikkoja. Valitettavasti monelta kaupunkilaiselta jää nämä paikat täysin huomioitta. Ei mikään ihme, sillä pyhien peltilehmien päällä ratsastavat urbaanit uraohjukset ja kiireiset perheenäidit eivät varmasti liikennevaloilta ja opaskylteiltä huomaa sitä hiljaista kauneutta, mikä heitä ympäröi. Ja hyvä niin: tuo kauneus oli minun yksityisomaisuutta.

Joka päivä töiden jälkeen kävin ostamassa muutaman oluen mukaani. Niin kuin tänäänkin. Sen jälkeen suuntasin lähistölle yleensä ennalta löytämälleni, hiljaiselle ja suojaisalle paikalle. Paikalle, jossa silmät sulkiessaan pystyi tuntemaan pienten lumihiutaleiden leijailun poskipäille sekä kuulemaan etäisen liikenteen vaimeat äänet samalla nauttien siitä päinvastaisesta tunteesta, minkä vielä vartti sitten pystyi aistimaan istuessaan yrmeiden kotimatkalaisten kanssa ruuhkaisessa kulkuneuvossa.

Paikan valitsemissa ei tärkeintä kuitenkaan ollut nuo edellämainitut tuntemukset, vaan kahden tekijän oli aina toteuduttava:

ensinnäkin paikalta piti olla näköyhteys kadulle tai polulle, jossa ihmiset kävelivät autuaan tietämättöminä siitä, että heitä seurataan. Ja toiseksi, paikalta piti olla mahdollisuus paeta nopeasti ja huomaamattomasti. Tämä oli asia, jonka varmistin yleensä etukäteen.

Tämä päivä oli kuitenkin poikkeuksellinen. Kaiken näennäisen normaliutensa lomassa olin saanut aamulla kyhjöttäessäni krapulaisena tupakilla työpaikkani lastauslaiturilla kieron idean. Takana oli kuukausi unettomuutta ja emotionaalista tyhjyyttä, mutta siinä istuessani kaikki tuntui kirkastuvan ideani myötä:

miltä tuntuisi tappaa ihminen?

Olin ruokkinut mieltäni idealla koko päivän, pyöritellyt ajatusta, tarkastellut sitä mielestäni joka kantilta. Piehtaroin sen idean kanssa koko työpäivän niin hartaasti, että ideasta oli tullut fantasia. Ja siinä istuessani kannon nokalla, juodessani olutta ja polttaessani tupakkaa alkoi tuntumaan, että fantasia oli muuttunut jo pakkomielteeksi. Se kaikki kävi pääni sisällä niin kevyesti, että välillä ajatukseni kääntyivät jopa päälaelleen: miksi en tappaisi ihmistä?