Mielen maanalaisessa

Helmikuu 2007

Lapsuudenystäväni oli saanut esikoisen. Terveen poikalapsen, joka jo elämänsä alkutaipaleella muistutti isäänsä hyvin paljon.

Sovin ystäväni kanssa tulevani onnittelemaan häntä töiden jälkeen. Hieman vaihtelua työpäivän jälkeiselle tekemiselle. Olin jo kyllästynyt miltei jokailtaiseen tapaani luuhata metsiköissä tai puistikoissa. Suoraan sanottuna, harrastukseni oli alkanut tuntumaan sairaalta ja epänormaalilta.

Ilta sujui mukavissa merkeissä kuulumisia vaihdellen sekä uutta elämää ihastellen. Keskustelu sujui niin luontevasti, että meinasin jopa möläyttää tällaisen olevan mukavaa vaihtelua jokailtaiselle yksinjuomiselleni ja metsässä kököttämiselle. Jouduin muutenkin keskittymään tarkasti lause- ja sanavalintoihini. Ei niinkään, että pitäisin ystävääni epäluotettavana. Parempi kuitenkin huolehtia, että ei kerro kenellekään liikaa omista ajatuksistaan, sillä pahimmillaan niitä voidaan käyttää minua vastaan. En tiedä miten, mutta kuitenkin.

3193. Se oli metrovaunun numero, johon nousin Vuosaaressa lähdettyäni kaverini luota. 3 * (1^9) = 3. Siitä numerosarjasta pystyi tekemään loogisen laskutoimituksen. Minun ei siis tarvinnut etsiä ympäristöstä uutta numerosarjaa.

Matkustan harvemmin metrolla, mutta joka kerta olen aistivani hieman varauksellisen tunnelman. Etenkin näin ilta-aikaan ihmiset tuntuvat ikään kuin odottavan seuraavalta asemalta nousevaa remusakkia, joka vahvistaisi sitä käsitystä, että metrossa on turvatonta. Itse en kokenut metrolla liikkumista turvattomana. Ja olihan minulla kaiken varalta kättä pidempää mukana.

Metro oli täynnä matkustajia. Ruuhkamaista tungosta ei ollut, mutta itse tarkistin välillä sivusilmällä, josko väliköissä seisoisi vanhuksia, joille voisin luovuttaa paikkani. Minulla oli tietynlainen pakkomielle tarjota apua tai tehdä pieniä arkipäivän palveluksia muille ihmisille.

Istuin samassa välikössä hieman hilpeämmän porukan kanssa, kaiketi työkavereita. He olivat menossa johonkin pitsaravintolaan jatkamaan iltaansa. Muiden keskustelua on usein mukava seurata, vaikka itsellä ei asiasta olisi tarkempaa tietoa. Keskitynkin seuraamaan lähinnä ilmeitä ja äänenpainoja, eli ihmisten reaktioita varsinaisen asian sijaan.

Seurue jäi pois Siilitien pysäkillä jättäen minut yksin ajatusteni ja haaveideni kanssa. Vaikka elettiin kylmintä talvea, niin tälle päivälle sattuneen nollakelin myötä ikkuna oli pisarainen. Aivan kuin syksyisin.

Tuijotin ikkunaa, en ikkunasta ulos vaan ikkunan pinnalla olevia pisaroita. Kuinka ne liittyivät toisiinsa ja jakautuivat. Muistelin kuinka seurasin tällaista pisaroiden kaunista tanssia monina lapsuuteni syysiltoina istuen keittiön pöydällä kaakaomuki kädessäni.

Sitten katselin ohivilisteleviä maisemia: taloja, metsiköitä, ojanpenkereitä. Onkohan tuonne jonnekin kätketty ruumiita, mietin itsekseni. Asuukohan tuossa talossa ihminen, joka on joskus tappanut? Uskookohan tuo koirankävelyttäjä Jumalaan?

Ajatukseni pomppivat ristiinrastiin, kunnes havahduin asemakuulutuksen myötä takaisin nykyhetkeen. Metrovaunussa oli edelleen paljon porukkaa, osa ihmisistä seisoi oviväliköissä. Minä istuin vuorostani aivan yksin, kukaan ei ollut tullut istumaan edellisen seurueen poistuttua. Ehkä nuo kaikki välikössä seisovat ihmiset olivatkin jäämässä seuraavalla pysäkillä pois.

Mutta ei, ovet menivät kiinni useimpien ihmisten jäämättä pois ja metro jatkoi tasaista kulkuaan.

Tarkistin peilikuvani ikkunasta. Ei, en ollut epäsiistin näköinen. Ja vaikka olimmekin nostaneet kaverini kanssa parit maljat esikoispojan kunniaksi, niin en mielestäni haissut viinalle mitenkään luotaantyöntävästi. Siitä huolimatta kukaan ei tullut istumaan samaan välikköön kanssani.

"Älä välitä".

ZZONNNGGG. Aivan kuin olisin saanut valtavan sähköiskun, joka samalla olisi heittänyt sisuskaluni uuteen järjestykseen. Mittava pahanolon tunne puristi rintakehääni, tuntui kuin ihoni olisin hikoillut litrakaupalla kehoni sisäpuolelle.

Minun oli täytynyt ajatella ääneen. Minun oli täytynyt puhua itsekseni. Aivan kuin ne kaikkien karttamat kylähullut, jotka kulkevat eestaas kirkolta saatuihin avustusvaatteisiin sonnustautuneina.

Tahatonta ääneen ajattelemista oli sattunut minulle joskus ennenkin, tosin harmittomissa yhteyksissä. Mutta jos nyt olin ajatellut ääneen noita hirveitä asioita niin veneeni oli lipunut täysin tuntemattomille vesille.

"Kysy tuolta naiselta".

Totta, minähän voisin kysyä tuolta viereiseltä naiselta, että olinko puhunut epähuomiossa ääneen.

"Anteeksi, mutta satuinko puhumaan äsken yksikseni?", kysyin naapurivälikössä istuvalta keski-ikäiseltä naiselta. Nainen tuijotti eteenpäin, vilkaisi nopeasti minua, tuijotti jälleen eteenpäin puistellen heikosti päätään.

"En puhunut?", kysyin varmistaakseni asiaa. Nainen katsoi jälleen minua, nyt hieman säälien. Kuin äiti, joka valehtelee lapselleen vain lohduttaakseen ja rohkaistakseen häntä.

"Et", hän pihahti täysin suutaan liikuttamatta. Tämän jälkeen hän jatkoi eteenpäin tuijottamista. Aivan kuin kone, joka ei enää ole käytettävissä. Hän ei enää halunnut olla käytettävissä.

Jäin seuraavalla pysäkillä pois. En katsonut muita ihmisiä. En edes katsonut, millä pysäkillä jäin pois. En kuitenkaan sillä pysäkillä, jolla minun alunperin oli tarkoitus jäädä.